äärirajoilla

Väsymys, tuo armoton ystävä on vaivannut. Toisaalta elämä on ollut niin matalaa lentoa ettei väsyminen ole mikään ihme.

Tiedän ja tiedostan kiireeni johtuvan pelkästään siitä että olen yrittänyt estää itseäni ajattelemasta. En välttele kotona olemista. Suorastaan rakastan hetkiä kotona. En vain jaksa katsoa sitä kaaosta joka sielä on vallalla. Torstaina pidin "vapaapäivän" töistä. Tuo tuntuikin fiksulta vaihtoehdolta, sillä heräsin puolen päivän aikoihin (havahduin kyllä kuuden maissa). Elimistö otti heti tilaisuuden tullen mahdollisuutensa lepoon. Nyt viikonloppu on mennyt samalla kaavalla, pitkälle nukkumista, lepoa ja ravintoa.

Se huono puoli näissä lepopäivissä on että mieli alkaa käydä ylikierroksilla. Liikaa aikaa ajatella, liikaa mahdollisuuksia pähkäilyihin. Hiipivä tuska. Tunne että hajoan. Etten jaksa enää näin. En halua taistella jokaisesta askeleesta. En miettiä mikä on oikein ja mihin on oikeus vai onko mihinkään.. Haluan vain nukkua, kaukana kaikesta..

Harmoniaa ja heijastuksia

Viikko on ollut hektinen. Viikonloppukin oli tehokkaasti ohjelmoitu, mukavalla ohjelmalla..

Vaikka tuntuu että kalenteri on ollut kovin täynnä ja elimistö vedetty taas osin äärirajoille (jopa niin että keskiviikon pidin suosiolla kotitoimistoa), on mieli ollut yllättävänkin harmooninen. Päätinhän luopua pähkäilystä. Niin todellakin jopa tein. Vain eilen sallin itselleni hetken miellyttäviä muisteloita tilanteista jotka aiheuttivat perhosia vatsanpohjaan ja kutkutusta mieleen, tietoista egon ja emootioiden ruokkimista. Silti oli tuossakin haikailussa jotenkin erilainen sävy kuin ennen. En pyöritellyt mielessä vaihtoehtoja mitä menneet tilanteet olivat merkinneet, tai olisiko niillä mahdollisuus toistua muodossa tai toisessa. En ripustautunut noiden muistojen varaan, nautin niistä vain muistoina, mielikuvina jotka nostivat samat hyvät tunteet pintaan kuin tapahtuessaan, saivat hymyn huulille. Tällä kertaa tuota hyvänolon tunnetta ei seurannut se riipivä ja rintaa raastava tuska joka ennen on saanut moisten muisteloiden jälkeen olon kovin haikeaksi. Mennyt on mennyttä, saan ja voin nauttia sen muistoista, takertumatta menneen menettämisen pelkoon..

Taiteelliset energiat jylläävät (kuulen mielessäni oppaani äänen joka kertoo ettei ole erikseen parantavaa tai taiteellista energiaa, että on vain energiaa). Erottelen edelleen kaiken energian sen mukaan mihin sitä käytetään, vähän samaan tapaan kuin veitsi on aina veitsi, riippumatta siitä käytetäänkö sitä voin levittämiseen (voiveitsi), pihvin leikkaamiseen (lihaveitsi) vai kasvisten suikalointiin (wokkiveitsi). Tunnen suunnatonta tarvetta luoda jotain. Ennenkaikkea tallentaa jotenkin näitä tuntemuksia joita ympärilläni ja sisälläni jyllää. Olen aikanani saanut kuulla olevani hyvä sanojen ja tarinoiden kanssa, musiikin sarallakin on jotain taiteellista tullut tehtyä. Samoin jonkinlaisia piirusteluita ja valokuvauksia. Jostain syystä tanssi on aina ollut kirjoittamisen ohella se luontevin taiteellisen ilmaisun muotoni. Tanssissa vain ei jää mitään muistoja tallenteeksi jälkipolville. Mietin tänään tuota kriittisyyttäni musiikin ja kuvataiteen osalta. Olen aina vaatinut niiden kanssa jonkinlaista perfektionismia itseltäni. Jos piirtämäni/maalaamani kuva ei välitä sitä tunnetta jonka mielessäni näen ja sisälläni tunnen, heitän pensselit pois ja menee kuukausia, ellei vuosia ennenkuin yritän uudelleen. Tiedostin tuon ongelmani, sen ytimen. Olen aina pyrkinyt kaikella taiteellisuudellani (tanssia lukuunottamatta) jättämään muiston tästä hetkestä myöhempään aikaan. Vaan kun tosiasia on kuitenkin se että tämä hetki on vain nyt. Tämä hetki ei tallennu teokseen elettäväksi uudestaan myöhemmin. Tämän hetken tunteet voivat heijastua luomani kautta, välittyä muille ihmisille ja/tai muistutella omaan mieleeni muistikuvia ja tunteita menneestä. Kriittinen ja vaativa, katoamista pelkäävä, egoni on kuitenkin aina vaatinut luomaan täydellisen kuvan tästä hetkestä. Eikä se ole mahdollista. Ei yksikään taidemaalari, valokuvaaja, kirjailija tai muukaan taiteilija ole kyennyt vangitsemaan sitä hetkeä ikuisuudesta jolloin luomus on syntynyt. Kaikki he välittävät heijastuksia siitä mitä ovat kokeneet sillä hetkellä, mutta eivät juuri sitä hetkeä.. Ehkä tämän tiedostaminen antaa vihdoin mahdollisuuden antaa taiteellisen inspiraation virrata juuri niin vapaana kuin se tahtoo, ilmentyä niin kirjoittamisena, kuvina kuin tanssinakin.. Ja ehkä, ehkä vielä jonakin päivänä palaan soittotunneille kyetäkseni heijastamaan silläkin saralla niitä tuntoja joita elämäni ikuisuus minussa herättää..

läsnäoloa ja takertumista

Autoni akku sanoi sopimuksensa irti maanantaina. Auto toki liikkui, mutta yöt meni laturissa ja päivällä piti aina varmistaa että ajoin pidemmän pätkän ennenkuin sammutin auton uudestaan, tai kaapeleille tuli käyttöä.. Akun sippaamisen johdosta ajoin maanantaina kotiin ilman radion pauhaamista. Samoin tiistai aamuna ja taas iltapäivällä, sama vielä eilenkin. Eilen sain haettua uuden akun ja nyt on sähköongelmat taas pois päiväjärjestyksestä.

En vain tänäänkään avannut radiota työmatkalla. Näiden muutaman päivän aikana olen huomannut hiljaisuuden ja oman itsensä kanssa kahden olemisen muuttaneen jotain. Olen todellakin oppinut erottamaan läsnäolon hetket. En väitä että pääni sisällä olisi hiljaista. Tuttu purputus ja itseni kanssa keskustelu saattaa värittää läsnäoloakin, mutta noihin hetkiin todellakin kuuluu SE tietoisuus. Edelleen varmaan yli 90% ajasta olen muualla kuin läsnä, mutta näiden kilometrien aikana olen oppinut huomaaman nuo "kaukomatkani" ja huomaamaan sen tunteen mikä tulee kun palaudun tähän hetkeen.

Aamulla ajatukseni harhailivat jonnekin menneeseen tapahtumaan, soimausta itselleni siitä kuinka eri tavalla asian olisin voinut hoitaa. *naps* Tiedostin etten ollut tässä hetkessä läsnä vaan roikuin taas jossain olleessa ja menneessä. Samalla hetkellä hyväksyin tapahtuneen (oikeasti, mitä muuta olisin voinut tehdä, mennyttä ei saa tekemättömäksi) ja tunsin kuin olisin ollut kiinni benji-köydessä joka nykäisi minut takaisin tähän hetkeen. Leffoissa usein näkee kohtauksia joissa ihminen kiskaistaan läpi ajan johonkin paikkaan ja ympäristö sumentuu tuon matkaajan ympärillä. Juuri siltä minusta tuntui. Riuhtaisu läpi ajan takaisin tähän hetkeen.

Noita "palautumisia" nyt-hetkeen on viime päivinä ollut useampi. Kaikki tähän mennessä auton hiljaisuudessa. Seuraan mielenkiinnolla alanko saada samoja tuntemuksia muissakin tilanteissa.

Päätökseni luopua pähkäilyistä on pitänyt melko hyvin. Kyllähän mieleni yhä vaeltelee menneen muistoissa ja suunnittelee tulevaa, mutta se mistä olen päässyt irti on menneiden ja tulevien keskusteluiden uudelleen läpikäynti. Varsinkin nuo "tulevat" keskustelut ovat niitä joihin huomaan nyt tuhlanneeni hirvittävät määrät energiaa. Olen käynyt pääni sisällä lukemattomia keskusteluita "ennakoiden" niitä joita tulisin käymään.. tosin valtaosa (99,9%) niistä ei ole koskaan toteutunut. Joitakin vastaavia haamuja on yrittänyt tunkeutua menneisyydestä mieleni riesaksi, mutta nekin olen päättäväisesti ravistanut pois. Päästän irti, kaikesta.

Sain oppaaltani kehoituksen siivota pöytäni, johan sen tein aiemminkin, mutta jostain syystä egoni tueksi on hiljalleen hiipinyt jos jonkinmoista egotukipilaria. Nyt lakaisin nuo pois. Itseasiassa tuntuu kuin kaikki ne olisivat kaivautuneet jostain kuin kutsuttuna. Ja vuoron perään olen todennut että "ystävyytemme" on väärällä perusteella, enkä tarvitse enää egolleni pönkittäjää, joten toivottelen hyvää jatkoa.. Kaikkein mielenkiintoisinta on että jokainen, ihan joka ikinen, jolle olen näin toivotellut, on ymmärtänyt, hyväksynyt ja tyynesti poistunut kuvioista. Ja minua ei ole jäänyt kaivelemaan yksikään. Ei ainuttakaan ajatusta "entä jos..."

Yhtä asiaa olen pähkäillyt (niin, ihan kaikesta en päässyt eroon). Se on tämä huomionkipeyteni. Olen miettinyt miksi olen kasvanut tällaiseksi? Onko lapsuudessa tapahtunut jotain, onko minua rakastettu liikaa tai liian vähän, huomioitu liikaa tai liian vähän..

Mietin myös suhdettani huomioon: Huomion saamisesta nauttiminen ei ole huono piirre. Mielestäni huomiota ei tarvite ansaita, vaan huomioinnista voi olla iloinen ja onnellinen miettimättä mitä taka-ajatuksia huomion jakajalla mahtaa olla. Se mikä omalla kohdallani on varmasti se kaikkein negatiivisin asia, piirre josta haluan päästä eroon, on pelkoni huomion menettämisestä. Tiedostan kyllä etten minä häviä mihinkään tai muutu sen huonommaksi ihmiseksi jos en saa jokapäiväistä huomio-annostani. Silti, tiedostamatta alan käyttäytyä kuin mikäkin kakara jos porukassa on joku muu jota huomioidaan enemmän. Pelkään etten enää kelpaakaan jos en ole huomion keskipiste. Tämä on se pahin kompastuskivi. Vaikkakin, osaan olla myös se huomaamaton "harmaahiiri" ja vetäytyä (usein tosin martyyrin elkein) syrjään jos joku toinen kaipaa huomiota vielä itseänikin palavammin..

Seuraavana kehittymishaasteenani on oppia pääsemään huomioimattomuuden pelosta. Edelleen aion silti nauttia täysin siemauksin joka ikisestä huomiosta jonka saan. Nauttia ilman syyllisyyttä tai tarvetta estellä tahi kiellellä huomion kohdentamista itseeni..