Nuoruuden innolla

Sain tänään olla osana hetkeä joka edusti niin uutta nuoruuden intoa kuin mieletöntä nostalgiaa..

Muistan kuinka silloin joskus yläasteen aikaan frendin kanssa roikuttiin bändikämpillä. Elämä tuntui olevan vain pirstaloitua kaukorakkautta, mutta tuota kaukaa rakastamisen tuskaa lievensi se että sai istua treenikämpän nurkassa kajarin päällä ja kuunnella kun rakkauden kohde soitti..

Muistan vieläkin miten katselin tuolloin pillifarkkuja, hihatonta paitaa ja leveää niittivyötä. Muistan kuinka katselin kaulassa roikkuvia ketjuja ja lukkoa, ja kuinka pienen tytön mielessä toivoin että joskus saisin jonkin noista omaan kaulaani.. Muistan kuinka mielestäni maailman ihanin asia olivat nuo hiuspehkon alta välkkyvät silmät ja se hymy joka aika ajoin valaisi kasvot. Muistan kuinka toivoin niiden käsivarsien hyväilevän vartaloani kuten ne nyt hyväilivät kitaran tai basson kaulaa..

Tänään en katsellut noita hiuspehkoja ja pillifarkkuja saman rakastuneisuuden vallassa, mutta nautin siitä samasta ilmapiiristä aivan kuin silloin joskus. Olin yhtä ulkopuolinen kuin silloinkin, silti jotenkin osallisena. Ei se maailma silloin, eikä tuo nyt, ole sitä minun todellisuuttani. Silti tuntui hienolta, erittäin hienolta saada olla edes tämän verran osa sitä..
Kiitos!

Tänään

havahtumisia

Päivittäin on eteeni taas tullut pieniä asioita jotka muistuttavat elämän realiteeteista. Tänään ajatuksia herättävänä oli (taas) jotain mitä Positiivareiden ajatusten aamiainen eteeni kantoi:

Ihmisen, jolla on huono itsetunto, ei ole varaa
myöntää erehtyneensä, kysyä neuvoja, olla
epävarma, olla avoin muille, olla heikko ja
haavoittuva, pyytää anteeksi, antaa tunnustusta
muille, olla ulkoisesti muuta kuin tiukka ja
täydellinen, antaa tilaa lapselle meissä:
huumorille, naurulle ja leikille.

Mietin tuota. Ja tajusin viimeisen vuoden tuoneen paljon muutosta itseeni: Ennenkin olen voinut myöntää erehtyneeni, vaan enää en koe siitä häpeää. Tietyissä asioissa olen aina osannut kysyä neuvoa, toisissa taas on avun ja neuvon pyytäminen ollut äärimmäisen vaikeaa, ei se vieläkään ihan helppoa ole, mutten koe neuvoja hakiessani itseäni huonoksi tai epäonnistuneeksi. Aiemmin olen pitänyt huolen siitä että ulkokuori on särötön, ei ole saanut/voinut näyttää sitä kuinka pahalta jokin asia tuntuu tai kuinka epävarma jonkin suhteen on. Nykyään edetään juuri niin kuin parhaalta tuntuu, voin kertoa ja myöntää epävarmuuteni enkä pidä sitä itseäni huonontavana tekijänä. Saatan kohdata vastaan tulevat ihmiset avoimemmin ilman varautuneisuutta siitä mitä minusta kenties ajatellaan. Toki edelleen haluan tehdä hyvän vaikutuksen. Haluan olla edukseni. Mutta tiedän selviäväni loistavasti hengissä vaikkei niin kävisikään..

Epävarmuus, epäileväisyys ja epäröinti. Toki niitä edelleen ilmenee. Eilen viimeksi kyselin miten epävarmuuttani ja kerta toisensa perään toistuvia pään seinään hakkamisiani jaksaa oppaani katsella ja kuunnella. Tänään, luettuani tuon aamiais-viestin, ymmärsin ettei epävarma horjumiseni polkuani eteenpäin suinkaan ole huono asia. Ei se että kompuroidessa pyydän apua ja tukea. Ajoittain toistan vanhoja virheitäkin vaikka tiedostan ne virheeksi, mutta vähitellen pääsen eroon kaikista noista ei toivotuista toimintamalleista ja ajatuksista. Ei epävarmuuteni ja epäröintini ole huonouttani, se on vain askel tällä polulla..

Eräs havahtuminen oli varsin voimallinen tänään. Heräsin kahdeksalta. Kyllä, työpäiväni alkaa tuohon aikaan. No töihin ehdin puoli kymmeneksi vain poistuakseni töistä yhden maissa vatsa kouristellen. Kotiin päästyäni vetäydyin yrttiteen ja kirjan kera vuoteeseen. Nukahdin ja nukuin vaatimattomat 4 tunnin unoset. Ilmeisesti kroppani ottaa leponsa keinolla millä hyvänsä..

Get stressed.. stay stressed..

Jep! Elämä on!

Jälleen kerran melkein riittäisi tylyssä yksinkertaisuudessaan tuo toteamus, mutta ehkä on syytä hiukan avata ajatuksia..

Perjantaina työpäivä venyi, olkoonkin että se oli odotettavissa, silti hiukan harmitti. Olinhan ajatellut nollaavani viikon kiireet rauhassa jotta olisin viikonloppuna messuilla hymyävä itseni.. No toisin tosiaan kävi. Duunin jälkeen pika pikaa ruokakauppaan ja kilautus kotio jos vaikka sauna olisi lämpimänä kun ehdin kotiin.. Sen jälkeen olisi pitänyt sulkea puhelin. Ehdittyäni postilaatikolle asti soi puhelin ja tiedustelu kuului olinko valmiudessa lähtemään etsintään. Mietin tasan kaksi sekuntia: Olen! Järki huusi heti perään että olen hullu, että takana on rankka viikko ja edessä messuviikonloppu eli en todellakaan olisi fiksu lisä etsintäporukkaan. Jotenkin kuitenkin toivoin ja kuvittelin että keikka peruuntuisi ennenkuin tarvitsisi lähteä mestoille.

Puolisen tuntia ja tuli uusi soitto: Etsintä toteutetaan, joten ei kun menoksi. Onneksi en ollut saunaan vielä ehtinyt. Ne muutama hätäinen suupala joita olin hätäpäissäni varmuuden vuoksi syönyt olivat ainoa "elvytys" ennen lähtöä, onneksi olin kannattanut duunikaverin muksujen urheiluharrastusta ja ostanut rasian toffeeta, tuolla pysyisi ainakin verensokerit koholla. Kamat kasaan, pussillinen pähkinöitä, pussiin toffeita ja vesipullo. Lämmintä päälle ja reppuun, kompassi, fikkari ja itselle ja koiralle heijastinliivit. Tässä vaiheessa oli Wäne jo aivan täpinöissään. Vaikka tiesin ettei tuo pääse vielä tosihommiin, sai jätkä lähteä mukaan totuttautumaan siihen mitä tositoimet voisivat olla.

Tunti ajamista etsintäalueelle. Ilmoittautuminen ja suoraan maastoon, kyseessä oli vanhat kotinurkat, joten paikallistuntemustani hyödynnettiin koirakon mukaan. Juuri kun pääsimme metsään kuului kopterin ääni, haravointi olikin otettu kalleimman mukaan heti.. No tunnin ehdimme suunnilleen hortoilla pitkin liejuisia maastoja kun vihdoin tuli soitto että etsittävä oli löytynyt ja voimme etsiytyä lyhyintä reittiä pois alueelta.. Harmi sinänsä ettei koirakko ollut löytävä taho, mutta pääasia että kadonnut saatiin ehjänä takaisin ihmisten ilmoille..

Olin kotona puoli yhden maissa. Sauna oli jo aikaa sitten kylmennyt ja oma väsymyksen taso oli sitä luokkaa ettei kyllä muuta kaivannutkaan kuin pikaisen kuuman suihkun ja unten maille. Aamulla kellon herätellessä pirteään messuaamuun voin myöntää olon olleen kaikkea muuta kuin pirteän..

No viikonlopusta selvisin kaikkineen kyllä kunnialla (ellei messuilla sekoilua oteta lukuun). Huvitti vain sunnuntaina kun mieleeni tuli ystävän viimeinen huikkaus perjantaina mesessä: Muista säästää itseäsi! Liekö joku etiäinen antanut hälle varoituksen kuinka yritän polttaa itseäni loppuun tehokkaimman mukaan..

Duunikaverin kanssa puimme tänään stressitasoja. Hänellä oli melkoisen rankka kesä läheisen menetyksineen ja tuosta aiheutuneine stresseineen. Lääkärit totesivat lähellä olevan burn outin ja paniikkihäiriöiden. Nyt sain häneltä varoitukset siitä kuinka näköjään yritän poltella omaa kynttilääni kummastakin päästä. Tiedän. Myönnän. Tiedostan myös sen että jos nyt pysähdyn, on ihan oikeasti vaara etten enää pääse liikkeelle.. Kunhan on taas varmuus siitä että aurinko ei ole kadonnut kokonaan, sitten voin hidastaa tahtia ja luottaa siihen että pieni hengähdys ei sammuta moottoreitani kokonaan..