Vastuutonta vasarointia

Reilu vuosi sitten pelottelin s:n huutamalla että kuolemme kaikki. Kevättalvella 2008 riehuin saksien kanssa. Sen jälkeen olen pitänyt huolen ettei sängyn vierestä löydy lusikkaa vaarallisempaa teräasetta.

Viime yönä löytyi sitten sängyn alta VASARA. Muistan unipäissäni kaivelleeni sängyn alta mitälie. Siitä mistä unessa oli kyse en muista mitään. Onneksi kyseessä ei ilmeisesti ollut mikään väkivaltainen tai uhkaava uni, sillä tuolloin vasara olisi varmasti liikkunut muuallekin kuin vain sängyn alta sängyn vierelle. Aamulla herätessäni ihmettelin miksi vasara oli sängyn vieressä (ihmettelin siis astuessani sen päälle). Ja täytyy myöntää että olin melko helpottunut kun sängyn toiselta laidalta kuului rauhallinen unituhina. Aamukahvin äärellä aloin sitten pohtia asiaa enemmänkin..

Entä jos olisin nähnyt unta että minua uhkaa jokin jota vastaan on puolustauduttava vasaralla lyömällä? Entä jos mustelman/murtuman sijasta olisin nuijinut s:n hengiltä. Todennäköisesti tietysti olisin havahtunut ensimmäiseen tuskan parahdukseen, vaan olisinko? Entä jos se yksi lyönti olisi osunut juuri niin täsmällisesti kohdalleen että henki olisi lähtenyt kerralla? Ensinnäkin, en todellakaan halua tietoisesti tai tiedostamatta vahingoittaa ketään. Toisekseen jos nyt onnettomat yhteensattumat johtaisivat murheelliseen lopputulokseen, niin olisinko minä syyllinen? Siis moraalisella tasolla syyttäisin itse itseäni tietenkin, mutta entä juridiselta näkökannalta? Nukkuva ihminen on täyttä ymmärrystä vailla. Nukkuva ihminen elää täysin toisessa todellisuudessa. Vaikka kanssani voi keskustella kun nukun (vastailen sujuvasti välillä jopa ihan järkeviäkin). Vaikka nukkuva ihminen voi kävellä ja tehdä monia muitakin valvemaailmaan kuuluvia asioita, niin ihan oikeasti, kuinka uskottavalta kuulostaisi jos soittaisin hätäkeskukseen ja selittäisin että "tapoin vahingossa". Ja miten niin vahingossa? No kun nukuin...

Täytyy myös todeta tuon olevan melkoista itsetuhoisuutta s:ltä. Hän sen vasaran oli sinne sängyn alle laittanut...

itsenäisyyspäivä

Muistan lapsuuden itsenäisyyspäivät. Kokoontumisen Pro Patria patsaalla. Seppeleen laskut ja ne lumimyräkät..
Televisiossa Helsinki näytti samalta tänään. Tuiskuavaa lunta, viluisen näköisiä ihmisiä. Ja silti sama onnellisuus siitä että saamme juhlistaa vapaata isänmaata.

Ja kotipihalla näytti aivan satumaalta. Tunnin reuhuaminen lapion ja kolan kanssa jotta autoilla on vapaa kulku. Ihastuttavaa..

Kyllästynyt elämään

Olen kyllästynyt valehtelemaan itselleni. Uskottelemaan että kaikki muuttuu paremmaksi. Että kaikki voi palata takaisin siihen unelmien ihmemaahan missä elimme kerran. Olen kyllästynyt keksimään tekosyitä sille miksi elämä on mitä on. Odottamaan sitä pelastavaa ritaria joka yhdellä miekan pyyhkäisyllä poistaa murheet ja tekee elämästä ihanaa.

Rehellinen. Rehellisyys.
Sitä ihmiset aina peräänkuuluttavat toisista. Pitää olla rehellinen. Ei saa valehdella muille. Ei saa pettää odotuksia. Kukaan ei vain muista kertoa ettei saa valehdella itselleen. Ettei saa pettää omia odotuksiaan. Tämän pään kanssa, tässä kropassa, tarkoitus on kai elää hautaan asti. Meillä on vain yksi elämä sanotaan. Ei päiviä hukattavaksi.

Olen kyllästynyt elämään.
Kyllästynyt välittämään muiden ajatuksista. Välittämään kuinka pahasti ketäkin loukkaan eläessäni omaa elämää. En suostu enää kitumaan. Valheissa vellomaan. Selittelemään itselleni.

Tiedän että kaikki muuttuu paremmaksi. Kaikki muuttuu. Vaaditaan vain että MINÄ teen jotain. Ei joku muu..

Olen kiitollinen että viimein näen sen. Ja onnellinen!