Aivan kuin omat katastrofit ei riittäisi, olen saanut murehtia viime aikoina muidenkin asioita. Ihmissuhdeakrobatian lisäksi murehduttaa työt ja kaiken kruunaa rahasta, tai sen puutteesta koituva ressi. Kun yllättäen (no joo ei ehkä sinänsä suoranaisesti yllättäen) pamahtava 600 euron auton huoltolasku, niin siinä menee kyllä budjetti pahasti persiilleen..
Kaikesta on seurauksena paha olo. Juuri sellainen fiilis kuin joka sekuntti olisin purskahtamassa itkuun. Rintaa puristaa, ahdistaa. Tekisi mieli huutaa suoraa huutoa. Käskeä koko maailmaa painumaan v***uun ja jättämään minut rauhaan. Eihän sitä silti voi tehdä. Pieni dramaqueen äksyily on töissä sallittavissa, mutta muilta osin on vain puettava hymy kasvoille, jaksettava nauraa typerille jutuille ja olla kuin mikään ei murehduttaisi.
Kuinka haluaisinkin juuri nyt pysäyttää koko maailman ja laittaa sen tosissaan kuuntelemaan miltä minusta tuntuu. Vaikka maailma kuulemma pyörii (tai ainakin haluaisin sen pyörivän) vain oman napani ympärillä, niin nyt, juuri ja tasan nyt haluaisin omata sen STOP-napin jolla maailmaa voisi hallita.
Totesin eilen ettei minulla ole voimia luopua siitä mistä pitäisi. Ja sain vastaukseksi että onhan se hyvä että on aitoja joiden ylittämiseen ei kykene. Tuo lausahdus pisti asiat tiettyyn perspektiiviin, tiedostin että nuo aidat olivat todellakin oman mieleni minulle luomia. Tänään kuitenkin tuntuu kaikkien vastoinkäymisten jälkeen aitojen kasvaneen ainakin kymmenen metriä korkeammaksi. Niin korkeiksi, etten usko pääseväni eneää niiden yli. Kun pääsisin kunnialla edes huomiseen päivään. Kun saisin tämän pahoinvoinnin edes hiukan laantumaan. Kun..
Uutiset maailmalta ovat täynnä murheellisia uutisia, niin talouden kuin muiltakin osin. Onko tämä paha oloni heijastusta koko maailman murheista. Kun kaikki on yksi, jaetaanko pahoinvointi ja murhe kaikille, niin osallisille kuin osattomille. Onko tämä tuskaisuuteni ilman fyysistä sairautta osani maailman tuskasta? Jos saisin tämän tuskani käännettyä iloksi ja onnellisuudeksi, voisiko se osaltaan tuoda hivenen helpotusta koko maailman pahaan oloon?? Pyöriiko sittenkin koko maailma minun napani ympärillä, vai onko napani koko maailman ympärillä??
tiistaina, syyskuuta 30, 2008
maanantaina, syyskuuta 29, 2008
Viharakkaus
Tänään polttoaineenani on ollut raivo. Raivo itseäni kohtaan kun en omaa tarpeeksi vahvuutta kohdata sitä minkä pitäisi. Raivo toista kohtaan, kun hän käyttäätyy kuin pikkukakara. Raivo..
Todellisuudessa raivoni suurin syy lienee pitkästä aikaa harvinaisen tuskaisat naisten vaivat. Olo on taas kuin äärimmilleen viritetyllä jousella, tarvitaan vain se yksi pienen pieni väärä sana kun jännitys räjähtää silmille totaalisesti.. Onneksi työpäivän ajan sentään onnistuin hillitsemään itseni pääpiirteissä. Tai vaihtoehtoisesti ärsytykseni näkyi minusta kilometrien päähän, sillä työkaverit olivat harvinaisen kilttejä.. *virn*
Kotiin päästyäni raivo jatkui. Ei onneksi kohdistuen koiriin, vaan sillä että lähdin heti reilun tunnin metsälenkille hurttien kanssa. Tarkoitus oli mennä pellolle juoksuttamaan, mutta naapuri harrasti suurisuuntaisia hiekkalaatikkoleikkejä kaivurilla ojan pientareella, joten valitsin turvallisemman reitin metsän kautta. Lenkki oli itseasiassa mukavan rentouttava. Koirien rentoa jolkottelua ja huumori-ilveilyjä, ja loppumatkasta kävelyä pojat hihnassa ohi kahden erittäin mielenkiintoisen kaivuri alueen. Pojat on aina poikia, riippumatta siitä onko niillä kaksi vai neljä jalkaa, kaivurit kiinnostaa aina..
Lenkin jälkeen raivoni jatkui, imuroin, tiskasin ja pesin pyykkiä. Ja kävin keskustelua itseni kanssa. Kävin sen keskustelun joka on tulossa läpi lukemattomia kertoja. Valitsin sanoja, perustelin ja kuvailin. Ja tiesin etten silti todellisen keskustelun aikana löydä niitä sanoja jotka eivät satuttaisi mutta kertoisivat tarpeeni ja haluni. Minun on valittava. Valitsenko sen joka satuttaa toista (ja osin itseäni), ja joka johtaa tuntemattomaan. Vai valitsenko sen mihin olen tottunut, sietänyt ja kestänyt, vain jotten satuttaisi toista, mutta haipuen itse olemattomiin tuskani kanssa..
Luotan, toivon ja odotan että tämäkin asia ratkeaa itsestään. Että eteeni tulee ratkaisu joka korjaa tilanteen, tai väärin sanoa korjaa, ennemminkin aiheuttaa palasten asettumisen oikeaan suuntaan oikealla tavalla.. En tiedä mikä tuo muutos tulee olemaan. Enkä koska se tapahtuu. Tiedän ja tunnen sen vain olevan tulossa. Ja odotan sitä..
Todellisuudessa raivoni suurin syy lienee pitkästä aikaa harvinaisen tuskaisat naisten vaivat. Olo on taas kuin äärimmilleen viritetyllä jousella, tarvitaan vain se yksi pienen pieni väärä sana kun jännitys räjähtää silmille totaalisesti.. Onneksi työpäivän ajan sentään onnistuin hillitsemään itseni pääpiirteissä. Tai vaihtoehtoisesti ärsytykseni näkyi minusta kilometrien päähän, sillä työkaverit olivat harvinaisen kilttejä.. *virn*
Kotiin päästyäni raivo jatkui. Ei onneksi kohdistuen koiriin, vaan sillä että lähdin heti reilun tunnin metsälenkille hurttien kanssa. Tarkoitus oli mennä pellolle juoksuttamaan, mutta naapuri harrasti suurisuuntaisia hiekkalaatikkoleikkejä kaivurilla ojan pientareella, joten valitsin turvallisemman reitin metsän kautta. Lenkki oli itseasiassa mukavan rentouttava. Koirien rentoa jolkottelua ja huumori-ilveilyjä, ja loppumatkasta kävelyä pojat hihnassa ohi kahden erittäin mielenkiintoisen kaivuri alueen. Pojat on aina poikia, riippumatta siitä onko niillä kaksi vai neljä jalkaa, kaivurit kiinnostaa aina..
Lenkin jälkeen raivoni jatkui, imuroin, tiskasin ja pesin pyykkiä. Ja kävin keskustelua itseni kanssa. Kävin sen keskustelun joka on tulossa läpi lukemattomia kertoja. Valitsin sanoja, perustelin ja kuvailin. Ja tiesin etten silti todellisen keskustelun aikana löydä niitä sanoja jotka eivät satuttaisi mutta kertoisivat tarpeeni ja haluni. Minun on valittava. Valitsenko sen joka satuttaa toista (ja osin itseäni), ja joka johtaa tuntemattomaan. Vai valitsenko sen mihin olen tottunut, sietänyt ja kestänyt, vain jotten satuttaisi toista, mutta haipuen itse olemattomiin tuskani kanssa..
Luotan, toivon ja odotan että tämäkin asia ratkeaa itsestään. Että eteeni tulee ratkaisu joka korjaa tilanteen, tai väärin sanoa korjaa, ennemminkin aiheuttaa palasten asettumisen oikeaan suuntaan oikealla tavalla.. En tiedä mikä tuo muutos tulee olemaan. Enkä koska se tapahtuu. Tiedän ja tunnen sen vain olevan tulossa. Ja odotan sitä..
perjantaina, syyskuuta 26, 2008
Asennemuutos
Taas on korvien välissä nakasahtanut pahemman mukaan. Alku viikosta olin kuin sulaa vahaa, olisi vaatinut vain yhden pienen viittauksen ja olisin muuttanut elämäni ryminällä. Katunut varmasti jälkeen päin, mutta silti tehnyt muutokset.
Toivomani, odottamani merkin sijasta sainkin täysin päinvastaisen reaktion. Pysähdyin kun olisin ajanut päin seinää. Olinko todellakin niin hullu? Olinko sinisilmäisesti luullut kaiken muuttuvan kuin taikasauvan heilautuksella. Olin luullut. Olin kuvitellut. Olin uskonut että ajatukseni olivat oikeita heijastuksia, mutta ilmeisesti kyse oli vain toiveajattelustani, haaveistani..
En tarkoita että elämäni olisi täysin luisumassa entiseen. En aio palata vanhaan kuvioon. Ajattelemani "selkeä" kuvio ei vain toteudu siinä muodossa kuin kuvittelin. Se ei tarkoita että jäljellä olisi vain toinen vaihtoehto, palata entiseen. Annan taas itselleni ja asioille aikaa. Myönnän että ajan antaminen on osittain pelkuruutta, roikkumista entisen portailla, silti samalla "aikuista käytöstä". Vaikka välilä tuntuu että tekisi mieli pudottaa hanskat just tähän ja vaan lähteä, jokin aikuinen sisälläni sanoo ettei niin saa tehdä..
Aikuisuus. Se on oikeasti sana jota edelleen inhoan. En halua olla aikuinen. Mielessäni aikuisuus sisältää niin paljon negatiivisia asioita. Ikää kertyy kyllä, enkä tällä hetkellä koe mitään ikäkriisejä, mutta ikä ja aikuisuus eivät ole toistensa synonyymeja. Mietin eilen kuinka eri tavalla eri ihmiset näkevät ja kokevat aikuisuuden, sen vastuut ja oikeudet. Viime päivinä on keskusteltu julkisuudessa nuorten nettiharrastuksesta. Itse olen jonkin asteinen nettiaddicti ja pidän yhteyttä ystäviin pääsääntöisesti netin kautta. Silti nämä ihmiset ovat niitä joihin olen tutustunut irl ja yhteydenpito on vain siirtynyt nettiin. Tekeekö tämä netin kautta kanssakäyminen meistä a) lapsellisia, b) potenttiaaleja murhaajia?? Ovatko vain syrjäytyneet nuoret niitä jotka käyttävät nettiä tunteja päivässä?
Kuinka eri tavalla ihmiset suhtautuvat ikäänsä. Toisille se ikä on aikuisuuden mittari. Kun tietty ikä on saavutettu, täytyy alkaa käyttäytyä tietyn kaavan mukaan. Toisille taas ikä ei ole millään tasolla rajoittava tekijä. Ystäväni totesi haluavansa räp-bileet täyttäessään 50. En ihmetellyt. Olkoonkin että ensimmäisenä ajatuksena mielessä häivähti ajatus teinipojista lökäpöksyineen ja pipoineen, mutta kun jatko lause määritteli tarkemmin, että juhlissa oli oltava kauniita naisia ja paljasta pintaa. En todellakaan ihmetellyt.
Itselleni en ole osannut koskaan kuvitella aikuisuutta. En sitä että pitäisi pukeutua tietyllä tavalla koska olen tietyn ikäinen. Voin yhä pukea päälleni "teini t-paidan" joka jättää navan paljaaksi ja minihameen.. ikä ei ole se määräävä tekijä vaatteissa, vaan se viihdynkö niissä, ja sopivatko ne vartalolleni. Silti aika ajoin saan kuulla kuinka en käyttäydy ikäni edellyttämällä tavalla, en pukeudu ikäni edellyttämällä tavalla, kuinka en ole aikuinen.
En ole, enkä halua olla! Haluan vanhuksenakin nähdä maailman yhtä lapsellisten silmien kautta. Haluan aina olla avoin uusille ajatuksille ja toimintamalleille. Haluan aina osata riemuita auringosta ja pienistä ihanista asioista..
Toivomani, odottamani merkin sijasta sainkin täysin päinvastaisen reaktion. Pysähdyin kun olisin ajanut päin seinää. Olinko todellakin niin hullu? Olinko sinisilmäisesti luullut kaiken muuttuvan kuin taikasauvan heilautuksella. Olin luullut. Olin kuvitellut. Olin uskonut että ajatukseni olivat oikeita heijastuksia, mutta ilmeisesti kyse oli vain toiveajattelustani, haaveistani..
En tarkoita että elämäni olisi täysin luisumassa entiseen. En aio palata vanhaan kuvioon. Ajattelemani "selkeä" kuvio ei vain toteudu siinä muodossa kuin kuvittelin. Se ei tarkoita että jäljellä olisi vain toinen vaihtoehto, palata entiseen. Annan taas itselleni ja asioille aikaa. Myönnän että ajan antaminen on osittain pelkuruutta, roikkumista entisen portailla, silti samalla "aikuista käytöstä". Vaikka välilä tuntuu että tekisi mieli pudottaa hanskat just tähän ja vaan lähteä, jokin aikuinen sisälläni sanoo ettei niin saa tehdä..
Aikuisuus. Se on oikeasti sana jota edelleen inhoan. En halua olla aikuinen. Mielessäni aikuisuus sisältää niin paljon negatiivisia asioita. Ikää kertyy kyllä, enkä tällä hetkellä koe mitään ikäkriisejä, mutta ikä ja aikuisuus eivät ole toistensa synonyymeja. Mietin eilen kuinka eri tavalla eri ihmiset näkevät ja kokevat aikuisuuden, sen vastuut ja oikeudet. Viime päivinä on keskusteltu julkisuudessa nuorten nettiharrastuksesta. Itse olen jonkin asteinen nettiaddicti ja pidän yhteyttä ystäviin pääsääntöisesti netin kautta. Silti nämä ihmiset ovat niitä joihin olen tutustunut irl ja yhteydenpito on vain siirtynyt nettiin. Tekeekö tämä netin kautta kanssakäyminen meistä a) lapsellisia, b) potenttiaaleja murhaajia?? Ovatko vain syrjäytyneet nuoret niitä jotka käyttävät nettiä tunteja päivässä?
Kuinka eri tavalla ihmiset suhtautuvat ikäänsä. Toisille se ikä on aikuisuuden mittari. Kun tietty ikä on saavutettu, täytyy alkaa käyttäytyä tietyn kaavan mukaan. Toisille taas ikä ei ole millään tasolla rajoittava tekijä. Ystäväni totesi haluavansa räp-bileet täyttäessään 50. En ihmetellyt. Olkoonkin että ensimmäisenä ajatuksena mielessä häivähti ajatus teinipojista lökäpöksyineen ja pipoineen, mutta kun jatko lause määritteli tarkemmin, että juhlissa oli oltava kauniita naisia ja paljasta pintaa. En todellakaan ihmetellyt.
Itselleni en ole osannut koskaan kuvitella aikuisuutta. En sitä että pitäisi pukeutua tietyllä tavalla koska olen tietyn ikäinen. Voin yhä pukea päälleni "teini t-paidan" joka jättää navan paljaaksi ja minihameen.. ikä ei ole se määräävä tekijä vaatteissa, vaan se viihdynkö niissä, ja sopivatko ne vartalolleni. Silti aika ajoin saan kuulla kuinka en käyttäydy ikäni edellyttämällä tavalla, en pukeudu ikäni edellyttämällä tavalla, kuinka en ole aikuinen.
En ole, enkä halua olla! Haluan vanhuksenakin nähdä maailman yhtä lapsellisten silmien kautta. Haluan aina olla avoin uusille ajatuksille ja toimintamalleille. Haluan aina osata riemuita auringosta ja pienistä ihanista asioista..
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)