Halipula

Ajoittain iskee riivaus. Olotila jolloin tekisi mieli vain huutaa ja kiukutella kuin pikku kakara. Olo on äärimmäisen räjähdysherkkä, tavarat lentelevät liki huomaamatta ja tunnen suorastaan säkenöiväni (negatiivisesti) kuin tähtisadetikku, sillä erolla että tuo säkenöinti on jatkuvaa.. Tiedän, kyseessä on perinteinen PMS-oireilu.

Kun yhdistetään tuohon olotilaan matkaväsymys ja työstressi (tai sanotaan suoraan, vitutus työssä oloa kohtaan), niin ruutitynnyri on valmis. Kun tähän sitten tuikataan tuli kysymyksellä: "Mikä sua oikein riivaa?" on räjähdys valmis. Vastauksena latelen juuri kaiken tuon edellä mainitun: Se että loman jälkeen elämä on taas samaa paskaa, samalla painavat väsymys, vitutus/stressi, hellyyden ja seksin puute.. Ei, en suodata sanomisiani, minulla on paha olla ja kun kerran kysytään kerron ajatukset rehellisesti, kaunistelematta. Mitäs kysyt! Antaisit minun olla, antaisit käpertyä hiljaiseen yksinäisyyteen kunnes myrsky on laantunut. Tai jos kerran kysyt niin olisit sitten varautunut kuulemaan sen pahimman. Sulkisit korvasi siltä mitä sanon ja ottaisit vain syliin ja rutistaisit. Sitähän minä vain kaipaisin että sähikäinen laantuisi, sitä että rutistaisit kunnolla, suukottaisit ja sanoisit että nyt on oikea hetki käpertyä kainaloon ja kutitella, höpötellä ja saada minut unohtamaan paha oloni...

Kävelet pois ovet paukkuen, vetäytyen mykkään simpukkaasi. Sanomatta oikeastaan mitään otat koiran ja lähdet ulos. Erehdyt purkamaan oman vihasi kiskovaan koiraan. Räjähdän! En ole enään missään kontrollissa, liikkeeni ovat vaistonvaraiset ja agressiiviset, uhkaat laumaani. Hyökkään kimppuusi ja lyön! "MIKÄ VITTU SUA RIIVAA??!!!? Ei se koira ole mitään tehnyt, meidän välillä se paska on..."

Satutin, niin henkisesti kuin fyysisesti. Käsket minun painua helvettiin. Mennä ihan mihin vaan kunhan menen pois.. Ei kanssani voi jutella.. Tiedän että sinuun koskee, niin minuunkin, vaikkei se varmastikaan lohduta.. Kuinka paljon kumpikin on valmis antamaan anteeksi? Kuinka paljon kumpikin on valmis "uhraamaan" jatkaakseen? Jos ei puhuta, ei solmut koskaan aukea..

epäröintiä

Tietyllä tavalla asiat ovat hyvin selkeitä ja yksinkertaisia. Silti syystä tahi toisesta epäröin yhä. Pystynkö, jaksanko, osaanko..? Ystävät ympärillä uskovat, luottavat ja kannustavat. Pystyt kun haluat! Osaat! Kun vain päätät...

Kuitenkin vaikka tein päätöksen, selailen yhä työkkärin sivuja. Harkitsen yhä vaihtoehtoja. Ja kuitenkin useimmat vaihtoehdot eivät houkuta vähääkään. Tuntuu vain että tarvitsisin jonkin "turvaköyden" varmistamaan talouden. Samalla kuitenkin tiedän että juuri tuo turvaköysi on se joka aiheuttaa epäonnistumisen jos jokin. Se joka jarruttaa mahdollisuutta nousta vapaasti lentoon ja kohota huipulle.

Ehkä mieli on työstänyt tätä kysymystä ja on nyt valmis päästämään köydestä irti. Jos nyt olen valmis ottamaan hetken kerrallaan ja tekemään ratkaisut sen mukaan mitä elämä tuo tullessaan. Jos rohkeus yrittää levittää siivet jotka kantavat, ja miksi ei kantaisi, niin moni muukin elää tehden sitä mistä pitää sen sijaan että tekisi sitä mitä on pakko..

irtiotto

Viikonloppu oli totaalinen irtiotto arjesta. Toimi sikäli hyvin lomana, vaikka tällä hetkellä fyysisesti olenkin väsyneempi kuin aikoihin. Mieli on kuitenkin aurinkoinen, iloinen ja tyyni. Se lienee tärkeintä.

Koko viikonloppu oli todellakin hetken elämistä. Toki aikataulujen tarkisteluita ja varmisteluita fyysiseen tulevaisuuteen, mutta muuten keskittyminen, ajatukset ja tunteet olivat juuri siinä hetkessä. Ei kiirettä (mielellä) mihinkään. Aurinkoa, mukavia ihmisiä, koiria. Hyvää oloa, jännitystä, naurua. Hyvää ruokaa, lämpöä (välillä melkein jopa liikaa), kauniita maisemia. Hetkiä joilla ladattiin akut.

Vanha tuttu rauhattomuus, ahdistus ja epämukavuus alkoi hiipiä mieleen heti aamusta kun starttasin auton kohti työpaikkaa.. Yökin meni "liskojen yönä" herättäen pariin otteeseen suunnattoman kauhun vallassa. Kumpa loma olisi voinut jatkua ikuisesti..