Uusi blogi

Tämä vanha zetan päivyri saa jäädä tänne muistoksi menneestä. Uusi blogi on nyt kuitenkin nähnyt päivänvalon ja löytyy osoitteesta www.zaida.net/blogi. Tervetuloa lukemaan jos elämäni vielä kiinnostaa.

Omin siivin!

Ajauduin pitkästä aikaa omaan blogiin, kun kaivelin erästä muistoa menneisyydestä. Havahduin järkytykseen kuinka pitkä aika onkaan siitä kun olen viimeksi päivittänyt mitään. Elämä pyörii nykyään niin paljon facebookissa ja instagramissa että bloggaaminen on jäänyt kaikkiaan vähälle, ja se vähä mitä tulee kirjoiteltua kohdistuu sitten työblogin puolelle.

Ehkä tämä blogi olikin enemmän sellainen kasvun ajan tunteiden tuuletus. Nykyään kun elämä on tasapainoista, hyvää ja onnellista, eikä ole enää samalla tavalla angstin aiheita (tai en halua kiinnittää omaa tai muiden huomioita siihen angstiin), ei samalla tavoin tule kirjattua ajatuksia ylös. Vaikka varmasti kannattaisi. Samalla tavoin kuin nyt silmäilin menneiden vuosien kirjoituksia, naureskellen omalle suhtautumiselle elämään silloin joskus, samalla tavoin sitä varmasti joskus tulevaisuudessa varmasti lukisi näitä tämän päivän tapahtumia miettien mitä päässä on mahtanut liikkua näitä kirjoittaessa.

Joten, tehdään pieni tilannepäivitys.

Asumme yhä Juornaankylällä. Koiria on perheessä nykyään viisi. Koirien kuulumisia päivittelen facebooksivulleen www.facebook.com/hurjahurtaz. Vuosi pari takaperin sain kennelnimenkin (Hurjahurtaz) ja ensimmäinen pentue on suunnitteilla ensi vuodelle.

Työskentelen yhä yrittäjänä, painopiste nykyään enemmän hyvinvoinnin puolella, kun edustan Fitlinen ravintolisiä ja luotsaan omaa upeaa Heart of Silver Wings tiimiä tällä hetkellä tittelillä Executive Vice President, mutta Mary Kayn kosmetiikkatuotteet ovat yhä siinä rinnalla. 

Keväällä 2017 osallistuin Askolan kuntavaaleihin vihreiden listoilla. Tarkoitus oli vain kerätä kavereille ääniä, mutta lopputulos oli että olen varavaltuutettu. Joten politiikkakin näköjään vie ainakin jossain määrin mennessään. Sen lisäksi toimin Suomen Vinttikoiraliiton liittohallituksessa varajäsenenä ja vielä toistaiseksi Suomen puolanvittikoirat ryn hallituksessa..

Eli elämä on sopivan kiireistä, ympärillä on ihania ihmisiä ja voin kertoa että edelleen todellakin rakastan elämääni!

Valkoinen raivo

Eilen oli viimeisimmän elokuvaproggikseni kutsuvieras näytös. Se oli vaikuttava.

Olinhan toki lukenut elokuvan käsikirjoituksen ja tiesin juonen kulun, silti se kokemus mikä elokuvasta katselukokemuksena tuli, oli jotain mitä en osannut odottaa.

Elokuva on visuaalisesti kaunis ja hienosti toteutettu. Se vie meidät yli kolmekymppiset, autentisten uutisklippien avulla, matkalle  omaan historiaamme. Jokainen varmaan muistaa ne tunteet mitä jokelan koulusurmien yms uutisointi kulloinkin on itsessä herättänyt.

Elokuvan äänimaailma on uskomattoman upea. Se naulitsee intensiivisesti aloilleen, saaden kulkemaan jokaisen vaiheen kertojan mukana, tuntemaan syvemmin ne sanat joita Laurin ääni puhuu.

Tarina on selviytymistarina. Tarina yhdestä uhrista joka voitti itsensä ja kykeni lopulta auttamaan muitakin. Elokuvan on tarkoitus auttaa vielä useampia, ja mielestäni se kuuluu kategoriaan: jokaisen tulisi katsoa tämä elokuva.

Elokuvan lopputekstit saivat pyöriä viimeiseen kuvaruutuun, ArtFilmsin logoon, asti ennen kuin kukaan aloitti aploodit. Tunnelma elokuvan päättyessä oli käsin kosketeltava. Itselläni valuivat kyyneleet silmistä..

Tämä on elokuva joka on nähtävä uudestaan. Vielä on monta sellaista kohtaa, Laurin kertomaa asiaa, joihin haluan henkilökohtaisesti palata ja käsitellä asiaa itsekseni, rauhassa, syvemmin.

Kuitenkin se päälimmäinen ajatus joka mielessäni pyöri, ajaessani kutsuvierasjuhlista kotiin, oli oma menneisyyteni koulukiusattuna. Lauri kertoo elokuvassa saaneensa kasvatuksen, että tuli kääntää toinenkin poski, ja tätä kristillistä kasvatusta noudattaessa muodostui häneen uhrin stigma. Mietin oliko tuo kiertelevä tapa vierittää syy oman toiminnan aiheuttamasta kärsimyksestä vanhempien harteille. Oliko Lauri edelleen katkera isälleen siitä että tämä kuoli??

Palasin mielessäni omaan kouluaikaani. Minäkin olin keskitasoa parempi oppilas, kuten Lauri. Minäkin olin joutunut kiusaamisen kohteeksi, suunnilleen saman ikäisenä kuin Lauri. Omasta taustastani puuttui kuitenkin se massiivinen trauma joka olisi rikkonut minut samalla tavoin. Minutkin oli kasvatettu siihen että tulisi kääntää se toinen poski, mutta koska luonteeni oli oinasmaisen itsepäinen ja olin kasvanut serkkupoikien parissa, en kaikissa osa-alueissa noudattanut kasvatuksen vaatimia toimintamalleja. Vaan siinä vaiheessa kun kiusaaminen oli vähällä rikkoa minut, tartuin lähimpään aseeseen. Tuo ase sattui sillä kerralla olemaan reilusti nyrkkini kokoinen kivi. Ja vaikken koulun liikuntatunneilla, pesäpalloa pelatessa suinkaan ollut se paras heittäjä, en voiman enkä tarkkuuden osalta. Niin tuolla kerralla raivo antoi voimaa ja tarkkuutta. Kivi löysi tiensä kiusaajani takaraivoon. Siitä tuli elämäni ensimmäinen jälki-istunto ja seurauksena oli ainakin suunnaton sättiminen kotona, ellei jopa selkäsauna. Tuohon tapahtumaan päättyi kuitenkin minuun kohdistettu fyysinen väkivalta useaksi vuodeksi.

Tiedän ettei väkivalta ole suositeltava ratkaisu. Omalla kohdallani siihen tarttuminen toi kuitenkin helpotuksen elämään. Osoitin kykeneväni puolustamaan itseäni. En suostunut valitsemaan uhrin osaa samalla tavoin kuin Lauri teki.

Minä pakenin tuolloin kirjojen tarjoamaan fantasiamaailmaan. Rakastin kirjoja joissa "yksinäinen susi" kykeni pitämään puolensa koko maailman pahuutta vastaan. Ahmin niin intiaanikertomuksia kuin ritaritarinoita, ja kun Luolakarhun klaani-kirjat ilmestyivät suomeksi, luin ne sitä mukaa kuin käsiini sain. Minäkin harjoittelin erilaisten aseiden käyttöä, opettelin rakentamaan itse kivilingon ja tähtäämään sillä varsin hyvinkin. Rakentelin jousipyssyjä ja puumiekkoja. Ja kun siirryin yläasteelle, valitsin teknisen työn opetellen hitsaamaan ja työstämään metallia. Liityinpä osalliseksi koululle aloitettuun ammunta-kerhoonkin, mutta ampumiseen asti en sitten loppujen lopuksi siellä koskaan päässyt. Minäkin fantasioin siitä kuinka kostaisin kiusaajilleni. En kuitenkaan koskaan edes tehnyt mitään liikkeitä sen eteen että olisin varsinaisesti valmistellut kostotoimenpiteitä. Ideoiden pyörittely onneksi riitti minulle.

Siirryttyäni lukioon toiselle paikkakunnalle, loppui kiusaaminen kokonaan. Olin siis kyennyt jättämään uhrin merkin taakseni. Tuohon aikaan hankkiuduin myös eroon aiemmin kavereiden käyttämästä lempinimestä jonka ala-asteen opettajani oli hyväntahtoisesti vääntänyt virallisesta nimestäni. Jätin silloin myös kirkonkirjoihin merkityn kutsumanimen taakseni ja aloin aktiivisesti käyttää ensimmäistä nimeäni myös virallisena kutsumanimenä. Tein siis jonkinlaisen identiteettimuutoksen.

Nyt taaksepäin muistellessa, tunnistan kyllä koulukavereistani nämä "Laurit", hiljaiset, liian kiltit oppilaat jotka magneetin lailla vetivät puoleensa häiriökäyttäytymistä ja agressioita. Heidän kohdallaan todellakin riitti ärsyttämään muita se että he olivat olemassa. Ja valitettavasti, minunkin on tunnustettava olleeni välillä osa sitä naureskelevaa porukkaa joka katsoo kiusaamista, tyytyväisenä siitä ettei itse ole kohteena, sen sijaan että olisi mennyt kiusatun avuksi. Luojan kiitos kukaan näistä muistamistani ihmisistä ei hajonnut käsittelyssä niin pahasti että olisi toteuttanut jonkun väkivallanteon, vaikka potentiaalia siihen olisi varmaan useamman kohdalla ollutkin.