Pieni hiirulainen

Eilen töistä kotiutuessa olin liikkeellä niin outoon aikaan ettei ihan kotinurkille tullut bussia. Niinpä kävelin hiukan kauempana olevalta bussipysäkiltä. Mikäs siinä kävellessä auringonpaisteessa.

Oman bussipysäkin tienoilla, kotia kohti kääntyessä huomasin tien vierellä pienen pienen hiirulaisen istumassa. Tuo oli kuin kivettynyt paikalleen ja toivoi varmaan mielessään ettei suuri ja kammottava ihminen huomaisi. Huomasin silti. Pysähdyin ja kumarruin katsomaan lähempää. Hiirulainen näytti niin suloiselta. Kehoitin olemaan varovainen ettei jäisi auton alle. Hiiri vilkaisi minua ja lähti vipeltämään karkuun toiseen suuntaan. Kävelin kotiin hymyillen. Ajattelin että mukavaa kun voi iloita noinkin pienistä asioista kuin hiiren huomaamisesta.

Tänä aamuna menin pysäkille odottamaan bussia. Maassa makasi kuolleena tuo pieni hiiri.

katkeraa hysteriaa

Vihaan itseäni tällaisena kiukkuisena paskiaisena. Töissä joudun pinnistelemään etten kiukuttele asiakkaille. Kotona en edes jaksa pinnistellä vaan kaikki saavat kärsiä väsymyksestäni. Tänään hoitokoiran lähteminen aiheutti hysteerisen itkukohtauksen. Hoitokoiran omistajan soitto ja ehdotus että maksaisimme eläinlääkärin puoliksi aiheutti toisen hysterian. Vakuutusyhtiössä meni hermot.. Ei jaksa, yksinkertaisesti kaikki kaatuu taas päälle..



VITTU!

Hiljaisuuden hävittäminen

Viime aikoina on ollut hiljaista tällä oman blogin rintamalla, muutamia hajanaisia heittoja lukuunottamatta. Osin syynä on ollut elämän pyöriminen täydellisesti koirien maailmassa, osin se ettei yksinkertaisesti ole jaksanut enää iltaisin kirjoittaa mitään. Viime viikkoina olisi ehkä töissäkin ehtinyt täydentää tekstejä, mutta jotenkin tuntunut että ei pysty ei kykee.

En jaksa esittää kärkeviä kommentteja ystävien parisuhteista, antaa ajan kulua ja toivokaa parasta. Ympäripyöreää tyhjänpäivästä. Mitä muuta osaisin sanoa. Varsinkin kun tekisi mieli ottaa osapuolia niskasta kiinni ja ravistaa kunnolla: HERÄTKÄÄ, tajutkaa että edelleen rakastatte toisianne. Mutta, ei sitä voi aikuisille ihmisille mitään sanomaan. Onneksi näiden monien erojen rinnalla on myös noita toiseen suuntaan liikkuvia suhteita, yhteen muuttoja, pesän rakentamisia. Näillä jaksaa uskoa siihen parempaan huomiseen. Olkoon että se pieni sarkasti piru yrittää tuosta olkapäältä huudella että miksi nämä onnistuisivat paremmin kuin muut, miksei nämä muka ole parin vuoden kulutta itkemässä elämän surkeutta. Pyyhkäisen moisen pikku kääkän hiiteen olaltani. Tyst! Uskon yhä ihmiseen ja rakkauteen..

Ilmassa on vauvakuumetta. No meidän perheessä edelleen vain koiravauvakuumetta. Mutta tuntuu tuota ihmisvauvojen tilaustakin olevan liikkeellä. Omalta kohdalta päädyimme toteamukseen, että jos joskus tulee lapsia tehtyä ja lapsilla todetaan koira-allergia niin laitetaan keltaiseen pörssiin ilmoitus: "Annetaan lapsi (lapset) hyvään kotiin, koirattomaan perheeseen allergian takia!"

Anoppi tuskaili tuossa mökkiviikonloppuna kuinka ei jaksa kun oli neljä koiraa pyörimässä jaloissa. No tulipa vain mieleen kuinkakohan muka jaksaisi jos siinä olisi ollut pyörimässä neljä lasta. Koirien kanssa hänen kun ei tarvinnut muuta kuin tarvittaessa komentaa pois kukkapenkistä, ei syöttämistä, nukuttamista, leikkittämistä, vaipanvaihtoa jne jne.. Lähtiessä totesinkin että turha kinuta niitä kaksijalkaisia jälkeläisiä jos nämä nelijalkaiset ovat jo liian rasittavia. Meikäläisen geeneillä ja oletettavalla luonteenlaadulla kun luvassa ei ole mitään herran enkeleitä jotka istuisivat nätisti kiharat ojennuksessa soffan reunalla odottamassa lupaa liikkua, vaan kakaroita etsittäisiin milloin laiturin alta, milloin aitan katolta ja kaikista mahdollisista ja mahdottomista paikoista noiden väliltä...

Jaa-a jos sitä menisi nauttimaan sunnuntai-illan viimeisistä auringonsäteistä ja asennoitumaan taas arkeen...