Viimeinen veto

Eilen kuvittelin etten enää ehdi blogata tämän vuoden puolella, toisin vain kävi. Tätä vuotta on jäljellä vajaat viisi tuntia ja tässä sitä istun koneen äärellä kirjoittelemassa puutaheinää..

Sen verran taikauskoinen olen että uskon vanhaan väittämään siitä että vuosi jatkuu samaan tapaan kuin on vaihtunutkin.. Pari vuotta sitten olin uudenvuoden kaverilla tampereella, sinä vuonna reissasin todella paljon. Viime uutena vuotena olin sitten kuskina kun aamulla piti olla tekemässä häämeikkiä, tämän vuoden aikan on tullut painettua töitä hulluna ja ajeltua tooooodella paljon. Tänään, niin tänään istun yksin (joo-joo karvatassut on seurana) ja otan aikaa vain itselleni. Ehkä tästä seuraa sitten se sopivasti humaltunut, itseään ajatteleva ja tasapainoinen vuosi.. Toivossa on ainakin hyvä elää.. :)
Kaikkea pientä hyvää naposteltavaa olen varannut, olutta ja likööriä on tarpeeksi naukkailtavaksi, tv:stä on tulossa sopivassa määrin mukavaa katseltavaa (nyt taustalla viihdyttää UIT) ja nukkumaan ajattelin mennä juuri siinä vaiheessa kun siltä tuntuu..

Nautin elämästä, lepään ja nostan maljan sille että milleniumista on jo esikouluikäisen verran aikaa, että enää ei tarvitse hötkyillä kuin pieni eläin sen takia että kalenterin vuosiluku vaihtuu uuteen..

Olkaahan ihmisiksi ja nauttikaa elämän iloista, ensi vuonnakin on aikaa murehtia!!
Hyvää Uutta Vuotta 2006

Täysi-ikäinen ihmissuhde

Tänään, juuri näillä kellonlyömillä vanhempieni avioliitto tuli täysi-ikäiseksi. Onnea heille ja ainakin yhtä paljon lisää, täytyyhän se ainakin keski-ikäiseksi saada...

Sukulaiset, tuttavat ja jopa työkaverit kyselevät tikittääkö biologinen kelloni, eikö olisi aika vakiintua ja perustaa perhettä ennenkuin todellakin muutun keski-ikäiseksi. Ehkäpä sisäinen kelloni on pysäytetty siihen maagiseen 17 vuoden ikuisen neitokaisen ikään jolloin ei vielä tarvitse korvissa kitistä kakaran parku eikä elämästä ottaa ihan täyttä vastuuta. Toisaalta kuinka paljon vakiintuneempaa elämän pitäisi vielä olla, vastahan tässä on 9 vuotta olleet lusikat samassa laatikossa saman miehen kanssa, eikä onneksi loppua näy.

Muistan monen monituista kertaa kuulleeni lapsuuden ja nuoruuden aikana isäni suusta lausahduksen:" Sitten kun sinulla on jalat oman pöydän alla niin voit tehdä mitä haluat mutta siihen asti..." Näinhän se on, jostain kumman syystä vain en tähän päivään mennessä ole saanut jalkoja oman pöydän alle, aina se on ollut jonkun kanssa yhteinen pöytä. Ei sillä, kyllähän tässä elämässä on saanut päättää ja huseerata aika monesta asiasta aika monella tapaa. Ehkäpä ihan kaikesta ei tarvitse päästäkään itse päättämään.

Vanhempani ovat toki olleet kaaaauan yhdessä. Voisi kai puhua jonkin asteisesta ikuisesta rakkaudesta, johan he kohtasivat ensimmäisiä kertoja äitini ollessa vissiin viidentoista tietämissä. Kaupunkilaistyttö ja maalaispoika. Tarina kuin korneimmasta suomalais-elokuvasta. Tosin eipä se elämä tainnut olla pelkkää heinälatoa ja onnellisia haaveksivia hymyjä. Kyllä siihen on paljon kyyneleitä mahtunut, työtä, hikeä ja tunteita niin positiivisia kuin negatiivisia. Ei elämä ole helppoa kun koko toisen suku pyrkii osoittamaan ettei paikkasi ole sielä, kyläyhteisö pitää vuosikymmenien jälkeenkin "helsinkiläisenä outolintuna", mutta niin vaan aikanaan asenteet muuttuvat ja oma paikka yhteisössä on lunastettu. Enkä nyt väitä että isän elämä sinänsä olisi ollut yhtään sen helpompaa, vaikka hänen kotipaikalleen jäivätkin.

Eräs tuttavamme totesi vuosia sitten äidilleni että tämän pitäisi kirjoittaa elämästään kirja, tai elokuvakäsikirjoitus, se olisi kaikkinensa mielenkiintoista nähtävää. En tiedä onko äiti koskaan edes harkinnut ajatusta, ehkei, mutta nuoren neidon korviin se jäi kytemään. Ehkä sielä istutettuun yksi haave tähänkin päähän.

Ehkä olen sittenkin tulossa keski-ikäiseksi. Miksi muuten haikailisin menneiden asioiden perään, miksi kaipaan niin lapsuuden kesiä ja jouluja. Taitanee olla ensimmäisiä varmoja VIDen merkkejä, tosin olen jo jonkin aikaa epäillyt NUDEa, mutta toisaalta siihen alkanen olla jo liian vanha.. Toisaalta, tämä lienee merkki erään aikakauden päättymisestä ja jonkin uuden alkamisesta.. Vuosikin vaihtuu huomenna, joten nyt on taas pöytää putsattu niin että uusi koskematon lehti elämästä voidaan kääntää hyvillä mielin. Kastaa sulkakynä vereen ja aloittaa:
Tervetuloa Vuosi 2006

tomte gubbar..

Joulu tuli ja meni. Varsinaista rauhaisaa joulufiilistä en sitten saanut aikaiseksi, johtunee hiukan poikkeuksellisesta joulun vietosta. Ensimmäinen ja toivoakseni viimeinen sairaalassa vietetty joulu. Ei tuntikausien loikoilua suklaan ja hyvän kirjan parissa, ei tuntikausien joulusaunaa eikä tuntikausia jouluruokapöydässä.. Kuitenkin joulu oli ja meni.

Käly (sekös se oli puolison sisko) oli valmistanut joulukinkun, toooodella namia! Sitä tuli kyllä nautiskeltua koko rahan edestä pitkin viikonloppua, milloin laatikoiden kera milloin joululimpun päällä, milloin ihan sellaisenaan.

Kuusi oli kaunis, sen oli perhetutut tuoneet kun tiesivät ettei kukaan meistä ehdi/jaksa noutaa kuusta, anoppi ja käly (vai oliko se nato) olivat koristelleet kuusen: kultaista. Kaikki muut koristeet oli piilotettu, onneksi, sillä kun pääsimme paikalle alkoi sisarusten välinen nahistelu siitä kaipasiko kuusi jotain punaista lisukkeeksi vai ei.. Minulle kelpasi ihan tuollaisenaan, ja niin varmasti muillekin..

Tänä jouluna ei tullut tuijoteltua edes vanhoja Kummeleita. Asiasta oli kyllä puhetta, mutta loppujen lopuksi kukaan ei jaksanut kaivaa nauhoja laatikosta ja kelata niitä kohdilleen. Ehkä ensi vuonna, tai ehkä sitä ennen tulee jo hankittua se kummeli-boxi..

Aatu sairasti koko pyhän. Yöt meni (ulkoiluiden lisäksi) hengityksen kuunteluiksi. Onneksi vaikutti siltä että päivä päivältä henki kulki kuin kulkikin paremmin..

Siinähän se meni. Ensimmäinen "aikuinen" joulu ilman turhia lahja-hössötyksiä. Huomasin kaikesta huolimatta kaipaavani mielettömästi omaan kotiin, oman perheen pariin, viettämään omien perinteiden joulua.. Ehkä ensi vuonna sitten..