Uusi namiskuukkeli

Kuten huomaa ei tänään ole taas mitään tähdellistä sanottavaa, sen takia onkin hyvä kiinnittää huomio tuohon oikeaan yläkulmaan ilmaantuneeseen *Flag?* namikkaan. Ilmeisesti tuon olisi tarkoitus toimia karsivana tekijänä kaikkien sairaiden blog-sivujen osalta. Vaan kun ottaa huomioon jotta blogger on monikielinen yhteisö niin kuinka monta harmitonta sivustoa saakaan "paskanakin" kun joku ilkeyksissään (tai vahingossa) liputtaa jonkun sivun. Se on helppoa jos sivuston materiaali on kuvien suhteen arveluttavaa, mutta entä jos arveluttavuus piilee tekstissä?? Tuskinpa bloggerin palveluksessa on suomenkielentaitoista henkilöä joka suit sait sukkelaan tarkistaa tekstin ja poistaa arveluttavuuden/koko blogin. Ajatushan on sinänsä erittäin hyvä. Vaikken hirvittävästi itse surfaakaan sivuja tuolla toiminnolla *next blog*, kun olen havainnut että eteeni avautuu lähes poikkeuksetta joku epsanjankielinen tai muuten vaan outo sivusto. Tiedän myös sen että blogeja nykypäivänä surffaavat suuresti kouluikäiset joiden osuminen jonkun pedofiilin sivuille ei ole kovin suotavaa (ei sillä, en pahastuisi vaikka joku ottaisi kaikki pedofiilit ja veisi ne saunan taakse lopetettavaksi)..

Mutta siis jos kaikki te kaksi lukijaani huomaatte minun/blogini kadonneen niin joku on liputtanut mut ulos.. kai.. ellei J.A.G ole siepannut minua..

Malja muistoille

Viimeaikoina mielialani on ollut jokseenkin melankolinen. Osaltaan syynä on kai syksy, osaltaan se kun on joutunut viime aikoina toteamaan useammankin asian siirtyneen todellakin peruuttamattomasti menneisyyteen. En ole kuvitellut että voisin palata takaisin lapsuuteen tai villeihin teinivuosiin, mutta silti joka kerta kun tästä maailmasta poistuu jotain johon liittyy vahvoja lapsuuden muistoja, tuntuu kuin osa minua revittäisiin riekaleiksi.

Tämän päiväistäkin ilmoitusta tiesin jo odottaa, asiasta oli ollut puhetta jokin aika sitten, mutta silti, tänään nousivat kyyneleet silmiini.

Lapsuutenihan vietin pienessä itä-suomalaisessa kunnassa, asuen "pienessä" saaressa. Nykyään tuonne kulkee hulppea silta, jolta voi ihailla upeita maisemia, mutta lapsuudessani sinne kuljettiin lossilla. Lossimatkassa oli oma hohtonsa, vaikka se olikin tietyllä tavalla arkipäivää. Jos lossi oli juuri irronnut rannasta kun rantaan saavuttiin, tilanteesta riippuen saattoi joutua odottamaan kymmenisen minuttia kun kyydissä ollut auto vietiin vastarannalle ja tuotiin sieltä uusi lasti takaisin. Toisinaan kävi kyllä hyvä tuuri ja huomatessaan auton juuri tulevan rantaan, lossari jarruttikin ja palasi takaisin noukkimaan saapuneen. Näin kävi usein varsinkin juuri ennen lossin lakisääteistä kahvitaukoa jonka kestäessä olisi joutunut odottelemaan jopa varttitunnin. Riippuen siitä kuka oli lossivuorossa saatoin kipaista ylös ohjaamoon matkan ajaksi. Tai sitten vain taivastella veden pärskeitä kaiteilla kurkistellen. Kovalla tuulella oli mahtava tunne kun lossi meni 'sivuluisussa' pingottaen ohjausvaijerin äärimmilleen. Todella jännää oli myös ne kerrat kun lossi vaihtui, toinen lossi oli ajettu tilalle ja kaapeli vaihdettiin lossista toiseen, saattoi olla että olimmekin vapautuvan masiinan kyydissä ja vastarannalle suunnistettiin "käsivaralla".

Samaan yhteyteen liittyy myös muistikuva taivaallisesta nektarista jota sain nautiskella omalla tavallani. Tuo jumalten juoma oli 0,33 litrainen coca cola. Se aidon ja oikean muotoinen lasipullo, ja juoman nauttiminen tapahtui tuopin muotoisesta snapsi-lasista.. Hassua kuinka jotkin hetket, tuntemukset, maut ja tuoksut voivatkaan nousta näin vahvasti mieleen. Muistan miltä penkki tuntui tuossa hieman hämärässä tupakeittiössä. Miltä kokis tuoksui poreillessaan pienessä tuopissani. Millainen tuoksu koko tuvassa oli. Miltä lettini tuntuivat heiluessaan kun ravistelin päätäni kieltäessäni etten ollut mikään peppi pitkätossu.

Ei ole enää tuota tupaa, sillalle johtava tie menee nykyään sen paikan yli. Ei lossia tuolla kohdalla. Eikä enää tuota ihanan lämmintä ihmistä.

Syksyistä oloa

Oikeasti tällä hetkellä ei olisi aikaa istua naputtelemassa tässä mitään, mutta kun tiedän vanhasta kokoemuksesta että jos en kirjoita fiiliksiä saman tien kun ne pykäävät pintaan niin unohdan koko asian ja sitten kun olisi aikaa istua koneella ja kirjoitella niin saan kauan tuijotella tyhjää ruutua..

Eilen tuli ensimmäinen kunnolla syksyinen fiilis. Illalla teki mieli sytyttää kynttilät (taistelin halua vastaan), katselin suht täytenä möllöttävää kuuta ja fiilistelin oloa. Varsinaisesti ei vieläkään ollut kylmä. Ilmassa tuoksui kyllä jo syys, viljan puinnit kun on lähipelloilla käynnissä niin viljan tuoksu on muutamana viime päivänä ollut vallalla. Pidän pimeistä illoista, pidän siitä että saa käpertyä huovan alle teemukin kanssa ja katsella leffaa tai lukea hyvää kirjaa.. Jotenkin syksyyn silti liittyy jonkinlainen haikeus. Olkoonkin että työrintamalla syksy tarkoittaa aina uuden alkua, lomat loppuu ja uudet haasteet nousee pintaan. Silti jotain päättyy taas. Onkohan niin että kesä on jokin alitajuinen viimeinen yhteys lapsuuteen/nuoruuteen jolloin vuoden muuten täytti armoton pakerrus ja kesä oli sitä leikin ja pelaamisen aikaa.. *huokaus* Syksy on se aika kun kesän vapauden siivet täytyy sitoa narikkaan odottamaan uutta vapauden aikaa..